Happamat sulfaattimaat ovat Suomen rannikkoalueille ominainen maaperäilmiö, jonka juuret ulottuvat viimeisimmän jääkauden jälkeiseen aikaan. Noin 7000–3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua suuri osa nykyisestä rannikkoseudusta oli Litorinameren peitossa. Meren pohjaan kerrostui hienojakoista sedimenttiä, joka sisälsi rikkiä, rautaa ja orgaanista ainesta. Hapettomissa oloissa näihin kerroksiin muodostui sulfidimineraaleja, kuten pyriittiä.

Maankohoamisen seurauksena entinen merenpohja nousi vähitellen kuivaksi maaksi erityisesti Pohjanmaan ja Lounais-Suomen rannikkoalueilla. Sulfidipitoiset kerrokset säilyivät kuitenkin pitkään veden kyllästäminä ja kemiallisesti suhteellisen vakaina. Tilanne muuttui, kun maita ryhdyttiin laajamittaisesti kuivattamaan maatalouden ja muun maankäytön tarpeisiin 1700-luvulta lähtien.

Kun sulfidikerrokset joutuivat kosketuksiin ilman hapen kanssa, ne alkoivat hapettua. Tässä prosessissa syntyy rikkihappoa, joka happamoittaa maaperää voimakkaasti. Samalla maasta vapautuu metalleja, jotka voivat kulkeutua vesistöihin. Näin syntyivät aktiiviset happamat sulfaattimaat, jotka voivat aiheuttaa merkittäviä haittoja jokien ja rannikkovesien tilaan.

Happamien sulfaattimaiden vaikutukset havaittiin Suomessa laajemmin 1900-luvun loppupuolella, kun esimerkiksi kalakuolemia ja vesistöjen happamoitumista alettiin yhdistää kuivatettuihin sulfidimaihin. Tämän jälkeen tutkimus ja kartoitus ovat lisääntyneet, ja nykyisin happamien sulfaattimaiden riskit huomioidaan keskeisesti maankäytön suunnittelussa ja vesienhoidossa.

Suomessa esiintyy yksi Euroopan laajimmista happamien sulfaattimaiden alueista, ja niiden hallinta on tärkeä osa kestävää maankäyttöä erityisesti rannikkoseuduilla.